Kielikurssi! Työharjoittelupaikka! Apua!

Tässä viime päivinä on riittänyt hulinaa. Kielikurssin alku, lomakkeiden täyttämistä, ympäriinsä kuljeskelua.. Sain napattua lisää graffitikuvia sekä törkeitä anarkistitageja parilla reissullani aiemmin. Näistä lisää erillisessä postauksessa!

Maanantaina siis alkoi kielikurssi. Aamulla tein ensialkuun kirjallisen rasti ruutuun testin, että minut osattiin laittaa ryhmään. Olen siis opiskellut saksaa ala-asteella kaksi vuotta, yläasteelle ryhmää ei tullut, mutta jatkoin opintojani lukiossa ja kirjoitin lyhyen saksan B:nä. Tästä on kuitenkin aikaa viitisen vuotta ja olen välissä ollut Ranskassa, joten saksa on jäänyt melko hyvin ranskan alle. Kun yritän ajatella saksaksi muistan sanat ensin ranskaksi, sitten ruotsiksi, jonka jälkeen minulla ei ole mitään havaintoa, mitä se voisi olla saksaksi.

Suunnitelmissani oli kerrata saksaa, mutta kesä oli melko rankka pop-upin ja tilaustöiden parissa, joten jaksaminen ei riittänyt. Olen myös pakannut saksankirjani jonnekin syvälle muuttolaatikoihin, kun tein toukokuussa tilaa alivuokralaiselleni, joten minulla ei ole tietenkään mitään kirjojakaan mukana. Tämä kyllä harmittaa, koska en mitenkään haluaisi ostaa mitään kirjaa, mutta ainoastaan netin varassa opiskelu on minusta turhauttavaa. Ennen kirjoituksia tein myös kätevät "perussanat"-monisteet, mutta ne olen varmasti heivannut roskiin jo ajat sitten. Ei kai auta kuin tehdä uudet.

Testistä sain huimat 15 pistettä, kohtia kun oli lähemmäs sata. Minut lykättiin siis aloittelijaryhmään. Jo ensimmäisenä päivänä tuskastelin hidasta etenemistä ja tylsyyksissäni tein monistenipun kaikki tehtävät. Seuraavana päivänä olinkin oikea opiskelijan irvikuva ja pahin häirikkö. Ryhmäläiseni ihmettelivät miksi olin aloittelijoiden kurssilla ja kehoittivat minua vaihtamaan. Itsekin mietin asiaa, mutta pelkäsin vaativamman kurssin olevan liian vaikea ja olen aivan varma, etten saa yhtäkään kaveria kun vain vaihdan ja vaihdan kurssia. Vaikka eihän tänne kai kavereiden takia tultu, vaan oppimaan saksaa? Itse en kyllä jaksa nähdä asiaa pelkästään noin. Ollessani au pairina Pariisissa 19-vuotiaana, sain tuskin yhtäkään kaveria ja kerrat kun kävin kavereiden kanssa ulkona on laskettavissa yhden käden sormilla. Olin siellä kuitenkin viisi kuukautta. Tällä kertaa en tahtoisi viettää vaihtoani yksin.

Vaikkakin kyllä, osaan viihdyttää itseäni, enkä ole tällä kertaa bunkkeroitunut kämpille nutellapurkkien kanssa. Olen viihtynyt äärimmäisen hyvin "graffitispottailuillani" ja näille reissuille tuskin edes tahtoisin ketään mukaan. Paitsi jos se joku olisi yhtä hullu ja seikkailunhaluinen kuin minä, eikä arastelisi hämäriä kujia ja pientä kiipeilyä. Niin, nyt saan tämän kuulostamaan hyvinkin vaaralliselta, mutta ei hätää siellä kotipuolessa, pidän kyllä itsestäni huolen.

Laahustelen tuntitolkulla tylsiä lähiöitä etsien graffititaiteen piilotettuja helmiä...

...joihin tämä todellakin lukeutuu. :D

Tai hauskoja luonnon ja kaupungin yhteentörmäyksiä. Työmaat ovat myös yksiä lemppareistani.

Kaipa tuon kaveriasian saa jotenkin hoitumaan olemalla itse aktiivinen. Jos ei muuta niin olkoot graffitit ystäviäni.

Ai ei vai? :D

Joka tapauksessa menin tänään kysymään, voisinko vaihtaa kurssia. Minulta kysyttiin nimeäni ja hämmennyin kun en joutunut sitä tavaamaan. Virkailija totesikin: "Minäkin olen suomalainen". Ei näistä suomalaisista näköjään pääse mitenkään Berliinissä eroon! Joka kulman takaa kuuluu suomea ja välillä jopa ihan ihan oikeeta savvoo.

Mutta eksyn taas sivuraiteille. On varmasti miellyttävää lukea näitä päivityksiä, kun menen niin tajunnanvirralla aina? Puhuttiin siinä sitten myös saksaa ja siinä oli useampi tyyppi tiskin takana ja vanhempi, tyylikkäästi pukeutunut rouva oli tyystin sitä mieltä etten voi olla aloittelijoiden ryhmässä. Niinpä kokeilen huomenna aamulla toista ryhmää ja minun pitää tulla tauolla kertomaan olenko tyytyväinen. Luokkahuone on toisessa rakennuksessa, mutta onneksi minulla oli aikaa käydä etsimässä se ennen työhaastattelua. Huomenna tarvitsee vain jännittää uutta ryhmää ja sen tasoa.

Mutta niin, "työhaastattelu". Paikkaa ei ollut vaikeaa löytää, koska olin katsonut reitin valmiiksi ja piirtänyt kartan. En omista älypuhelinta, joten saan vähän soveltaa.

Such a map wow

"Työhaastattelu" ei siis todellakaan ollut mikään haastattelu. Minulta ei kysytty mitään, mitä osaan, mitä olen tehnyt yms. Ainoastaan onko minulla kysyttävää. Raahasin turhaan paikalle tekemiäni vaatteita, koska eiväthän he tietenkään itse ompele oman merkkinsä tuotteita. Välillä ehkä jotain protoja, mutta muut harjoittelijat sanoivat työn olevan enimmäkseen tietokoneella istumista. Sanonko että jes. Toisaalta tämä on varmastikin juuri sitä, jota minun tulisi harjoitella, eli markkinointia ja asiakaspalvelua, mutta voin sanoa, että päivät tietokoneella eivät jaksa kauheasti innostaa.

Ihmiset vaikuttivat oikein lämpimiltä ja ystävällisiltä  ja ilmapiiri oli rento. He kertoivat yrittävänsä lounastaa yhdessä päivittäin, mutta se ei tietenkään aina onnistu. Tämä piristi minua jonkun verran, saan ainakin jotain sosiaalista kontaktia päivittäin.

Jotenkin en yhtään tiedä mitä odottaa harjoittelulta. Carine sanoi minun olevan vastuussa Upcycling Fashion Storen sosiaalisen median päivittämisestä, saan myös ehkä myöhemmin kirjoittaa blogiin halutessani. Lisäksi olen liikkeessä asiakaspalvelutehtävissä. Sitten hän mainitsi heillä olevan paljon projekteja käynnissä, joihin liittyen tulee jotain tehtävää. Upcycling Fashion Storella on nelivuotissynttärit, jotka järjestämme toisen harjoittelijan kanssa.

Hyppään siis tyystin pois mukavuusalueeltani. Asioiden järjestämistä, hankkimista, kirjoittamista, ugh. No mutta, nämäkin täytyy oppia. Vaikken itse kyllä tahtoisi päätyä tilanteeseen etten ompele itse. Tiedän, että itsensä saa elätettyä helpommin, kun ulkoistaa ompelun ja keskittyy itse suunnitteluun ja markkinointiin. Jaksan tehdä pitkiä päiviä ainoastaan siksi, että rakastan sitä mitä teen. Jos minulta riistetään se pois, minun on aivan sama siirtyä palkolliseksi jonnekin muualle.

Välillä tuntuu mahdottomalta tehdä sitä omaa juttua. Olen kokenut Vihreen kalan typeräksi lapselliseksi leikiksi, joka tulisi lopettaa ja mennä oikeisiin töihin, jo pidemmän aikaa. Silti en tahdo luovuttaa vielä. Koen myös suurta syyllisyyttä kun en saa elätettyä itseäni ja joudun elämään yhteiskunnan tuilla. Muutenkin minua oksettaa tehdä lisää materiaa maailmaan, vaikka käytänkin kierrätettyjä materiaaleja.

Muutenkin tuotteita pitäisi yksinkertaistaa, että niiden valmistaminen olisi kannattavaa. Eikä niitä pitäisi edes yrittää myydä Suomessa, tai jos haluan myydä niitä Suomessa, minun tulisi siirtyä musta-valko-harmaa väriskaalaan.

Kaikkien näiden asioiden kanssa painiminen on turhauttavaa. Kun ne eivät edes lopu siihen! Onko ekologista, että värjään kankaita, entäs kun joudun pesemään kaikki lahjoitetut farkut? Entäs painattaminen, milläs tavalla se on ekologista? Onko tämä nyt tarpeaksi omaperäinen, noudattaako se Vihreen kalan lookkia, onko se monipuolinen, miehille, naisille..

Näitä miettiessä tulee usein sellainen olo, että ammunpa itseäni jalkaan. Silloin yleensä lopetan miettimisen ja keskityn siihen hetkeen. Asia kerrallaan. Berliiniin vaihdon tavoitteena on mitä ilmeisimmin oppia markkinointia, tapahtumien järjestämistä ja luoda kontakteja. Keskityn siis siihen nyt täysillä ja unohdan mukavuusalueeni ja muut epävarmuustekijät. Ensin pitää vain ottaa se saksa haltuun.. Nettisanakirjojen pariin siis!